Kirjoittaja: LEILA S.
Kun olin lapsi, äitini kertoi minulle joka ilta tarinoita omasta lapsuudestaan 1940- ja 1950-luvuilla. Äitini Lapsuuteni tarinoissa sähköä ja vettä ei vielä tullut koteihin, mutta lämpöä tuntui silti riittävän. Televisiota ei kylän perheissä ollut, mutta viihdytyksestä kävivät jokapäiväiset visiitit naapurissa kotimatkalla ja iltamat viikonloppuisin. Pappani toimi epävirallisena kuoharina ja kävi kastroimassa oman kylän ja lähipitäjien porsaat. Kaikki tunsivat kaikki. Yksi kyläläisistä toimi puolestaan koko kylän yhteisenä joulupukkina ja kiersi kaikki kylän lapsiperheet. Raha ei vaihtanut omistajaa. Se oli sitä yhteisöllisyyttä.
Oma lapsuuteni kului pienessä kylässä 80-luvulla. Naapurit pysyivät tiukasti omien kotiseiniensä sisällä. Minä leikin kotiin tullessani naapurintyttöä, ja äitini esitti kilttiä naapurintätiä, joka tarjoili minulle eteisen penkille mehua. Siinä vaihdeltiin kuulumisia iloisesti. Leikimme yhteisöllisyyttä.
2000-luvulla Suomessa alkoi jälleen syntyä uudenlaista, mutta samalla hyvin perinteistä yhteisöllisyyttä. Niistä yksi muoto on aikapankkitoiminta. On ollut hyvä kasvattaa lapsia yhteisöllisyydessä. Olemme lasten kanssa hoitaneet toisten aikapankkilaisten kissoja, pesseet ikkunoita ja avittaneet tarvittaessa tavaroiden kuljetuksissa. Olemme siinä samalla rupatelleet ja kahvitelleet aikapankkilaisten kanssa. Meillä on ollut aikapankkilaisia kanssani lapsiamme kaitsemassa, yhdessä olemme maalanneet ikkunanpuitteita, yhdessä on suunniteltu ompelutöitä. Monesti on lopuksi halattu. On ilo, että lastemme ei tarvitse leikkiä yhteisöllisyyttä. Ovet ovat henkisesti auki. Ja usein fyysisestikin.
Aikapankkitoiminnan ja yhteisöllisyyden myötä lapsemme ovat kasvaneet samalla kokemaan toisten auttamisen ja avun vastaanottamisen luonnolliseksi. Todellista vahvuutta kun ei ole yksin sinnittely vaan voimien yhdistäminen. Pave Maijasen sanoin: Sillä jokainen joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa.