Aihearkisto: Hanna Koppelomäki

Inhimillinen tuki verolle?!

Kirjoittaja: HANNA KOPPELOMÄKI

Verohallinnon 5.11. julkaisema ohjeistus tulkitsee merkittävän osan aikapankeissa tehtävästä vaihtotoiminnasta veronalaiseksi. Ensitietojen mukaan tämä koskisi myös aikapankkiperiaatteella inhimillistä tukea tarjoavan Aika parantaa -verkoston toimintaa. Verottajan linjaus tuntuu täysin käsittämättömältä.

Aika parantaa -verkosto tarjoaa tovitukea eli matalan kynnyksen keskustelu- ja kuunteluapua aikapankin  toveja vastaan. Konkreettisen tukitoiminnan järjestämisen ohella verkoston tehtävänä on arkipäiväistää jaksamiseen ja mielenterveyteen liittyvää keskustelua ja muistuttaa siitä, että on täysin normaalia tarvita ja pyytää välillä tukea jaksamiseensa – ja voimien palauduttua olla valmiina tarjoamaan omien kykyjen mukaista apua muille.

Pelottaa ajatella, että tällainen uudenlaista kulttuuria edustava omaehtoisen auttamisen ja vertaistuen muoto tyrehtyisi siihen, että ihmiset eivät veroseuraamusten ja turhan byrokratian pelossa uskalla enää tarjota tai pyytää tukea aikapankin kautta. Siihen, mikä olisi inhimillisen tuen ”käypä arvo”, ei verottajakaan ole osannut vastata.

Elämme kummallisen kaksinaismoralistisessa yhteiskunnassa. Yhtäältä peräänkuulutetaan keinoja osallisuuden ja yhteisöllisyyden lisäämiseksi – mutta annas olla kun kansalaiset kehittävät jotain omaehtoista ja toimivaa, niin äkkiä suitset suuhun. Ja samaan aikaan veroparatiiseissa…

Verottaja vastailee näennäisdemokraattisesti kymmeneksi päiväksi pystytetyllä Kysy aikapankkien verotuksesta -facebooksivustolla tyrmistyneitten ihmisten kysymyksiin tavalla, joka herättää oikeastaan vain uusia ja uusia kysymyksiä. Vastauksissa toistuu jatkuvasti lause, että aikapankkitoiminta ei kuitenkaan ole esimerkiksi harmaan talouden torjunnassa verottajan tärkeysjärjestyksen kärkipäässä.  Ja että verohallinnon tarkoituksena ei ole tulkita ohjetta erityisen tiukasti.  Myös HS:n pääkirjoituksessa 7.11. viitattiin siihen, että ohjeistuksen noudattaminen jää verovelvollisten omantunnon varaan.

Mutta: ainakin tuntemani aikapankkilaiset – ja heitä on paljon – ovat yhteiskunnallisesti vastuuntuntoista porukkaa ja nimenomaan haluavat toimia avoimesti, selkeiden yhteisesti sovittujen järkevien sääntöjen mukaan. Verotuksen periaatteellista tärkeyttä on tuskin kukaan kiistämässä. Mutta koska aikapankit muutenkin toimivat rahatalouden ulkopuolella, miksi vaihtoihin ei voisi kehittää aikaan perustuvaa verotusta?

Haluan uskoa, että terve järki ja inhimillisyys voittavat, ja verottajan ohjeistus kumotaan. Tai ainakin aikapankeille myönnetään niiden ehdottama kahden vuoden verovapaa koeaika toiminnan yhteiskunnallisten hyötyjen selvittämiseksi.

Mainokset

Miksi jumittaa yksin, kun voi tehdä yhdessä…

Minua on painanut tämä blogihiljaisuus jo pidemmän aikaa. Mutta minkäs teet, kun aika ja energiat ovat menneet (vahvasti toki aikapankkiin liittyvän) Aika parantaa -verkoston pyörittämiseen. Onneksi aikapankista löytyi ratkaisu tähänkin pulmaan. Miksi kärvistelisin kirjoittamispaineiden kanssa itsekseni, kun aikapankista ja bloggaamisesta kiinnostuneita on varmasti muitakin. Onhan Stadin Aikapankissakin jo lähes 2000 jäsentä.  Laitoin siis ilmoituksen aikapankkiin – ja pian aloinkin saada vastauksia aikapankkiyhteisön voimin kirjoitettavasta ja kehitettävästä blogista kiinnostuneilta.

Tästä päivästä lähtien Aikaa pankista -blogi on siis yhteisömuotoinen. Mukaan on jo ilmoittautunut reilut puolentusinaa kirjoittajaa – ja myös kaikki uudet näkökulmat ja kirjoittajat ovat tervetulleita! Taustaa-osiossa on lisätietoja kirjoittajista ja ohjeita mukaantulosta kiinnostuneille.

Yhteisöblogin avauksesta vastaa Eeva Houtbeckers. Uusien kirjoittajien juttuja on jo varastossa julkaisua odottamassa, ja jatkossa niitä postataan kerran viikossa. Pysykää siis kuulolla…

Eeva Houtbeckers:  LISÄÄ VAIHTOJA LÄHELTÄ

Liityin aikapankkiin tutkimuksellisista ja henkilökohtaisesta kiinnostuksesta. Väitöstutkimukseni liittyy muun muassa vaihtoehtoisiin taloudellisen toiminnan muotoihin, ja aikapankkitoiminta sopii teemaan kuin tovi tilille.

Liittymisen jälkeen olen ihmetellyt miksi en tehnyt sitä aikaisemmin. Kokemukseni aikapankkitoiminnasta ja tapaamani ihmiset ovat olleet erittäin mukavia. Olen saanut kokea kaipaamaani yhteisöllisyyttä, ainakin Helsingin mittakaavassa.

Nimittäin lähiyhteisön ihmisiin tutustuminen ja arjen jakaminen on pääsyy innostukselleni aikapankkia kohtaan. Ystäväni asuvat hajallaan ympäri pääkaupunkiseutua ja siksi arkinen oleilu on harvinaista herkkua. Silti haluan olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa pienissä arjen asioissa enkä linnoittautua kotiini, erityisesti kun perheeseemme on siunaantunut uusi ihmisenalku.

Harmillisesti kohdallani ei vielä ole toteutunut aikapankkivaihtojen maantieteellinen läheisyys. Osaltaan tämä selittyy melko tuoreella kokemuksellani, sillä en osaa hyödyntää aikapankkia vielä kovinkaan monipuolisesti ja pyytää palveluita. Osaltaan syy on siinä, että lähialueeni vaihtotarjoukset ja -pyynnöt eivätkä vastaa omia kykyjäni tai tarpeitani ja päinvastoin.

Siksi olen pohtinut keinoja lisätä aikapankin palveluvaihtoa lähempänä asuinpaikkaani.

  1. Voin muuttaa perheeni kanssa aktiiviselle aikapankkialueelle tai alueelle, joka on kuulu yhteisöllisyydestään. Muuton voi nyt toistaiseksi unohtaa lukuisista käytännön syistä eikä lapsen päivähoitopaikan varmistuminen ole niistä vähäisin.
  2. Voin rekrytoida uusia aikapankkilaisia omasta tuttavapiiristä, jonka potentiaalisten palvelusten tai tarpeiden arvaan vastaavan enemmän omaa elämäntilannettani. Uusien jäsenten rekrytointi on lähes vaivatonta, sillä vanhempana olen tutustunut alueen muihin lapsiperheisiin. Lisäksi voin puhua aikapankista naapureilleni.
  3. Voin kokeilla aivan uusia palveluita ja vastata rohkeasti vaihtopyyntöihin. Tässä voi koittaa mennä niin kutsutun mukavuusalueensa ulkopuolelle ja oppia uusia asioita.

Tuleeko mieleesi joitakin muita keinoja, joilla voi lisätä vaihtoja omalla lähialueella?

On aika parantaa

Blogi on ollut talviunilla, mutta se ei suinkaan tarkoita että aikapankkirintamalla olisi ollut hiljaista. Stadin Aikapankissa on jo yli 1400 jäsentä, ja erinäisten pankkikonttorihommien ohella oma energiani on viime ajat suuntautunut ennen kaikkea uudenlaisen aikapankkiperiaatteella toimivan inhimillisen tuen verkoston kehittelyyn.

Käytän oikeutta lainata itseäni ja postaan tännekin sosiaali- ja terveysalan kehittäjille suunnatun Innokylän blogiin kirjoittamani jutun Aika parantaa -verkostosta (ja lupaan samalla ainakin pikkuisen parantaa tapojani aikapankkikuulumisten päivitystiheyden suhteen):

AIKA PARANTAA ILMAN RAHAA JA RAKENTEITA

Pysähdypä hetkeksi miettimään omaa elämääsi: Onko sinulla ollut joskus oikein paha olo? Miltä silloin tuntui? Ja ennen kaikkea, mikä sinua silloin auttoi? – Vai oletko kenties sellainen supertyyppi, ettei inhimillinen elämä vastoinkäymisineen ole koskaan edes naarmun vertaa koskettanut?

Meillä useimmilla lienee niin, että toisinaan elämä kolhii, ja jaksaminen on koetuksella. Tilanteet myös vaihtelevat, ja välillä voimme itse olla auttajan, välillä taas avun saajan roolissa. Joskus tueksi tarvitaan myös lääkkeitä tai muita hoitoja, mutta kaiken toipumisen taustalla on kaksi tärkeää tekijää: inhimillinen välittäminen ja aika.

Tästä ajatuksesta lähtee myös uusi, aikapankkiperiaatteella toimiva inhimillisen tuen ja välittämisen verkosto Aika parantaa, joka tarjoaa ”tovitukea kanssakulkijoille”. Tovituki on saanut nimensä aikapankissa käytetystä vaihdon välineestä, tovista. Aikapankissa työn arvo määräytyy siihen kuluneen ajan mukaan. Niinpä myös Aika parantaa -verkostossa tovitukea tarjoavien alan ammattilaisten ja elämänkokemuksen pätevöittämien maallikkoauttajien työ ja aika ovat yhtä arvokkaita. Olennaista on valmius ja halu jakaa eri tavoin hankittuja tukemisen taitoja tasavertaisina ja vastavuoroisesti aikaa vastaan. Sama ihminen voi olla verkostossa välillä tovituen tarjoajana, välillä vastaanottajana, mutta tukijana ansaituilla toveilla voi myös hankkia itselleen vaikka hieronnan tai ikkunanpesun aikapankista.

Usein henkisesti raskaassa elämäntilanteessa auttaa jo paljon, jos saa helpotusta arjen rutiinien pyörittämiseen, siis vaikkapa siivoukseen tai lastenhoitoon. Koska Aika parantaa on osa Stadin Aikapankkia, käytössämme on koko se palveluiden kirjo, joka nyt jo yli tuhannen jäsenen yhteisöllä on tarjottavanaan. Lisäksi tuettavan kanssa mietitään yhdessä, mitä taitoja ja osaamista hän itse voisi voimien palauduttua aikapankin kautta tarjota. Aika parantaa -verkostossa pannaan voimavarat kiertoon, ja vastavuoroisuus toimii myös terapeuttisena elementtinä. Huonokuntoisenakaan et ole passiivinen avun kohde, vaan osa toinen toistaan kannattelevaa yhteisöä jossa jokainen vuorollaan ”maksaa kun jaksaa”.

Aika parantaa -toiminta on syntynyt ja kehittyy silkalla tovienergialla, siis täysin ilman rahaa tai taustaorganisaatiota. Idean kantaemona en jaksa lakata ihastelemasta sitä jakamisen valmiutta ja erilaisten taitojen ja elämänkokemuksen kirjoa, jolla mukaan innostuneet ihmiset toimintaa jatkuvasti rikastuttavat ja kantavat eteenpäin. Minulle tämä on vertaistuotantoa parhaimmillaan ja samalla myös mahdollisuus elää todeksi omaa kutsumusta mielenterveystyön saralla.

 Aika näyttää, kuinka pitkälle itseohjautuva voimavarojen kierrättäminen kantaa. Jos ajan ja inhimillisyyden jakaminen koskettaa sinuakin, olet lämpimästi tervetullut mukaan: www.aikaparantaa.net

Tovitoverit talvea kohti

Puolisen vuotta tovitarha on ollut päivittäinen osa elämääni. Siellä olen aloittanut aamuni, siellä huoltanut ja vaalinut toveilla ja muuten hankkimiani kasveja. Iloinnut kasvun ihmeistä, korjannut satoa – ja kohdannut myös puutarhanhoidon kipeämmät puolet, turhauttavat taistelut tuhoeläimiä vastaan.

Kesällä pidin parveketta toimistohuoneena. Oli mukavan viileää kun auringon porotus tavoitti talon länsikulman vasta joskus kolmen jälkeen iltapäivällä. Auringon polte on enää muisto vain, viileys sitä vastoin yhä purevammin läsnä.  Kirjoitan edelleen vartin verran aamusivuja parvekkeella, mutta pimeyden keskellä ja paksuun villatakkiin kääriytyneenä. Kohta lienee aika luopua tästäkin rakkaaksi tulleesta rituaalista.

Luopuminen on haikeaa. Haluttaisi taistella vastaan, mutta minkäs teet. Puutarha on elämän kuva myös siinä, miten se muistuttaa luonnon kiertokulusta. Jonkin on kuoltava, jotta jotain uutta voisi syntyä.  Säätilat ja syklit vaihtelevat, ja pimeys ja hyytävät hetket on otettava vastaan siinä missä valo ja lämpökin.

Tovitarhassa talveen valmistautuminen on asteittaista siirtymistä. Muutaman päivän välein raivaan, siirrän, järjestelen jotain sisälle, jotain kokonaan pois. Pari kevään taimivauvaa on saanut jatkaa elonkaartaan sisätiloissa. Chili puskee hulluna hedelmää olohuoneen ikkunalaudalla. Lähes kaksimetriseksi roihahtanut ananaskirsikka löysi uuden kodin rappukäytävän ikkunaseinustalta, ja muita monivuotisia kylmänarkoja kasveja on ripoteltu pitkin omaa ja naapurinkin kotia.

Viimeisiä sadonkorjuun hetkiä tässä vietetään. Basilika, persilja ja mangoldi saivat mennä silppurin kautta pakastimeen vapauttaakseen tilaa kanervaistutuksille. Kohta raivaan viimeisetkin tomaatit isosta viljelylaatikosta. Aion kuitenkin kylvää sinne kappaleen kevättä jo nyt, kokeilla saisinko varhaiskevään kukkasipuleilla luotua elon jatkumoa kylmyyden keskelle. Talventähteä, helmililjaa, krookusta. Parhaassa tapauksessa ne nousevat mullasta jo huhtikuussa, kukkivat aikansa ja antavat sitten tilaa kesäkauden istutuksille. Ja vaikka sieltä ei loppujen lopuksi mitään nousisikaan, on minulla tämän pimeänkin puolivuotiskauden ajan tovitarhassa jotain mitä odottaa. Pertti Niemisen runoa mukaillen: Voin nähdä syksyssä kevään.

Parvekkeeni on minulle niin monessa myös aikapankin kuva. Keksin juuri hauskan uudissanan muistellessani kaikkia niitä ihania aikapankkilaisia, jotka ovat parvekepuutarhani tehneet mahdolliseksi: tovitoveruus. Ilman tovitoveruutta parvekkeeni olisi edelleen karu ja vähälle käytölle jäänyt betonikuutio. Toki parvekepuutarhan olisi saanut pystyyn rahallakin, mutta tarhan tunnelma olisi silloin ratkaisevasti toinen. Tovitarhassa kukoistavat paitsi kasvit, myös lukuisat muistot tovitovereiden kanssa tehdyistä vaihdoista ja yhdessä jaetuista hetkistä.

Mitä pelkäät eniten?

Luin Hesarista, että nuoret pelkäävät eniten rahattomuutta.

>>Helsingin kaupungin tietokeskuksen julkaiseman tutkimuksen mukaan rahattomuutta pelkää lähes puolet 11–19-vuotiaista helsinkiläisnuorista. Se on nuorille suurempi pelko kuin vaikkapa kuolema, sota tai asunnottomuus.>>

Minä pelkään eniten kipua, hajoamista, yhteyden menettämistä muihin ihmisiin. Pelkään myös rahan ylivaltaa, sokaistumista sille, että raha on pohjimmiltaan vain väline. Rahaa tavoitellessa tavoitellaan todellisuudessa turvallisuutta, mielihyvää, pärjäämisen illuusiota.

Minä haluan miettiä myös rahan ohittavia oikoteitä.

Aikansa vanki, aikansa vapaa

Blogien pitämisessä tuntuu olevan vähintäänkin kirjoittamattomia sääntöjä esimerkiksi siitä, kuinka usein blogia pitäisi päivittää.  Tämä on tuottanut minulle viime aikoina ristiriitaisia tuntemuksia. Aikapankki on arjessani ja ajatuksissani läsnä hyvin tiiviisti, mutta en missään nimessä halua kenenkään – itseni mukaan lukien – odottavan mihinkään tiettyyn aikatauluun sidottua kirjoittelua.

Sitten viime postauksen olen muun muassa käynyt puhumassa aikapankista useammassakin tilaisuudessa, lukenut aiheeseen liittyviä kirjoja, iloinnut aikapankin esittelyvideon valmistumisesta, sopinut uusista vaihdoista – mutta jostain syystä mikään näistä ei ole nyt luontevasti kääntynyt blogitekstiksi.

Aikapankki edustaa minulle myös oman ajankäytön uudelleenmäärittelyä. Olen tietoisesti pyrkinyt järjestämään elämääni niin, että asioilla olisi mahdollisuus avautua omaan tahtiinsa. Tähän liittyy pyrkimys irrottautua sellaisista ulkoa tai ennalta määrätyistä ”pakoista”, jotka itse asiassa ovat vain omaan mieleeni jäänyttä jumitusta.  Olisi nurinkurista, jos antaisin tämän ajan ja elämänarvojen pohdintapaikaksi tarkoitetun blogin muodostua itselleni jonkinlaiseksi aikataulutetuksi ansaksi.

Aikaa pankista -blogia päivitetään siis juuri niin usein tai harvoin kuin sopivalta tuntuu – aina aikanaan.

Ydintalous kunniaan

Miten jonkin tekemisen arvo määräytyy?  Tai ihmisen arvo, hetken arvo? Määrittelemme työn arvon herkästi sen mukaan, kuinka paljon siitä saa palkkaa. Työ on sitä arvokkaampaa, mitä isompinumeroinen hintalappu siihen on kiinnitetty. Mutta tekeekö hinnoittelu oikeasti asioista arvokkaampia? Ja entä jos emme luota markkinoiden arvonmäärittelyyn.

Pieni esimerkki omasta elämästä. Päivystän valtakunnallisessa kriisi-puhelimessa vapaaehtoisena. Teen periaatteessa samaa työtä kuin ammattilainen kriisityöntekijä, mutta ilman rahallista korvausta.  Hyvin ilmeisesti tälle työlle on paljon kysyntää.  Muuttuisiko työni arvo, jos minulle alettaisiin maksaa tästä palkkaa?

Olen yrittänyt miettiä sitä, mikä minulle itselleni tekee tekemisestä arvokasta (mielekästä). Tiivistetyin vastaus, johon toistaiseksi olen päätynyt, on tämä: Minulle arvokasta tekemistä on kaikki sellainen, mikä jollain tavalla lisää hyvinvointia tai vähentää kärsimystä.

Aikapankin yhteydessä puhutaan ydintalouden (englanniksi core economy) käsitteestä. (Suomen kieleen termi ei ilmeisesti ole vielä vakiintunut – ainakin Google vastaa ydintalous-hakuun ”Tarkoititko: ydinlaitos”…)

Ydintaloudella tarkoitetaan yhteiskuntaa koossapitäviä inhimillisiä voimavaroja, kaikkea sitä työtä jota elämän ylläpitämiseksi joka hetki tehdään kodeissa, naapurustossa, ystävien ja kylänmiesten kesken. Lasten kasvattaminen, kodin arjen pyörittäminen, ihmissuhteitten luominen ja vaaliminen, sosiaaliset verkostot, lähipiirin vanhuksista ja sairaista huolehtiminen – kaikki nämä ovat ydintaloutta. Niin kovin arvokasta, ja niin vähän rahataloudessa arvostettua.

Markkinataloudessahan hinnanmuodostukseen vaikuttaa merkittävästi se, kuinka vähän tai paljon jotain hyödykettä on saatavilla.  Mitä harvinaisempi, sitä kalliimpi. Ydintaloudessa ”pelimerkkejä” ovat aika, kokemus, viisaus, tiedot ja taidot – ja niitä yhdistävät rakkaus, empatia, huomaavaisuus, välittäminen, hoiva, vastavuoroisuus, opettaminen ja oppiminen. Tietyssä mielessä nämä ydintalouden resurssit ovat ehtymätön luonnonvara, ja siksi markkinahinnaltaan halpaa. Ydintalous otetaan usein itsestään selvänä, sen piirissä tehtävää työtä sekä väheksytään että käytetään hyväksi.

Arvostammeko me todella näin vähän sitä, mikä määrittää meitä ihmisinä, ja mikä pohjimmiltaan on kaikkein arvokkainta?

Aikapankki on yksi tapa uudelleenrakentaa ja tehdä ydintaloutta näkyväksi. Se muistuttaa siitä, että hyvinä ja hyödyllisinä pitämiään asioita voi tehdä monin tavoin, monissa eri yhteyksissä ja erilaisten talouksien piirissä.  On aika nostaa ”ydintyö” arvoonsa ja alkaa toden teolla hyödyntää ja tuoda ydintalouden ehtymätöntä rikkautta näkyväksi.

Kanssaihmisistä huolehtiminen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja demokratian vaaliminen, ympäristön ja kulttuurin arvostaminen – siinä asioita, joista ainakin minä haluan tovieni aidon arvon muodostuvan.