Aihearkisto: aika

Ajasta

Kirjoittaja: ZIA

tulee mieleen monta juttua: kielen verbimuodot ja niiden suhteet, historia, tavat ja muoti, muutos. Asioiden liittyminen toisiinsa. Sanotaan, että aika kiitää tai sitten se matelee. Kuitenkin kaikille vrk on samanpituinen, 24 tuntia.

Synnymme ja aikamme alkaa. Elämme ja aikamme kuluu, käy aina vähemmäksi. Kuolemme eli aikamme on ohi. Voisi siis päätellä, että aika on melko arvokas asia?

Se on myös armahtava, sillä toimittuani väärin voin saada uuden mahdollisuuden. Sanotaankin, että voi aloittaa alusta, tyhjältä pöydältä tai että voi oppia erheistään.

Kenelle kiitos ajasta kuuluu? Itselleni, korkeimmalle voimalle, elämälle, vanhemmilleni? Ja erityisesti: miten ja mihin käytän aikaani?

Itse olen löytänyt monta tapaa käyttää aikaani, mieluisinta on jakaa sitä läheisille ja tärkeille ihmisille. Siitä saa myös itselleen jotain. Mielekäs työ on myös etuoikeuteni. Aivan huonoa ei ole arjestakaan nauttiminen ja elämänkulun ihmetteleminen! Olen matkalla, jollain aikajanalla, jossain pisteessä. Nyt se on tämä hetki, hetken päästä sama hetki on historiaa. Muutos onkin  ajan ainoa pysyvä tekijä.

Aikapankki on yksi oiva tapa käyttää aikaansa!

Veroja

Kirjoittaja: ZIA

Stadin aikapankin elokuun jäsentapaamisen aiheena on mm. verotuskysymykset aikapankkitoiminnassa. Verotuksesta tulee lähinnä mieleeni ammattimainen toiminta, työ, jonka tarkoituksena on myydä omaa aikaa ja etenkin ammattitaitoa käypään hintaan. Siihen liittyy moninaisia kuvioita sopimuksineen ja allekirjoituksineen.

En koe aikapankkilaisena vaihdoissa tekeväni ”työtä”, vaan tarjoavani vapaa- ehtoisesti, omalla ajallani, osaamistani, apuani ja tietämystäni. Onko kyse siis palkkatyöstä, kolmannen sektorin työstä vai mistä?

Jos naapuri on leipomassa ja unohtanut ostaa sokeria, enkö voi omasta tahdostani kupillista sitä hänelle antaa? Pitäisikö perustaa yritys ja siirtää debitiin kirjanpitoon? Entä jos lahjoitan vaatteitani Pelastusarmeijalle? Nyt menee kyllä turhan monimutkaiseksi…  Myönnän kumminkin, että ottaisin mieluusti myös yrittäjille kuuluvia etuuksia: vähennyksiä, aleja ja poistoja.

Syntyminen maksaa, samoin kuoleminen (paljon enemmän!). Olenko siis ajastani velkaa jollekin, vaikkapa valtiolle? Luulin, että jokaisella on omansa ja että se kuuluu perusoikeuksiin! Se aika siis…

 

Työtäni myyn, en aikaani
– aikaani haluan antaa lahjaksi

Kyllikki Villa

 

Aikansa vanki, aikansa vapaa

Blogien pitämisessä tuntuu olevan vähintäänkin kirjoittamattomia sääntöjä esimerkiksi siitä, kuinka usein blogia pitäisi päivittää.  Tämä on tuottanut minulle viime aikoina ristiriitaisia tuntemuksia. Aikapankki on arjessani ja ajatuksissani läsnä hyvin tiiviisti, mutta en missään nimessä halua kenenkään – itseni mukaan lukien – odottavan mihinkään tiettyyn aikatauluun sidottua kirjoittelua.

Sitten viime postauksen olen muun muassa käynyt puhumassa aikapankista useammassakin tilaisuudessa, lukenut aiheeseen liittyviä kirjoja, iloinnut aikapankin esittelyvideon valmistumisesta, sopinut uusista vaihdoista – mutta jostain syystä mikään näistä ei ole nyt luontevasti kääntynyt blogitekstiksi.

Aikapankki edustaa minulle myös oman ajankäytön uudelleenmäärittelyä. Olen tietoisesti pyrkinyt järjestämään elämääni niin, että asioilla olisi mahdollisuus avautua omaan tahtiinsa. Tähän liittyy pyrkimys irrottautua sellaisista ulkoa tai ennalta määrätyistä ”pakoista”, jotka itse asiassa ovat vain omaan mieleeni jäänyttä jumitusta.  Olisi nurinkurista, jos antaisin tämän ajan ja elämänarvojen pohdintapaikaksi tarkoitetun blogin muodostua itselleni jonkinlaiseksi aikataulutetuksi ansaksi.

Aikaa pankista -blogia päivitetään siis juuri niin usein tai harvoin kuin sopivalta tuntuu – aina aikanaan.

Ydintalous kunniaan

Miten jonkin tekemisen arvo määräytyy?  Tai ihmisen arvo, hetken arvo? Määrittelemme työn arvon herkästi sen mukaan, kuinka paljon siitä saa palkkaa. Työ on sitä arvokkaampaa, mitä isompinumeroinen hintalappu siihen on kiinnitetty. Mutta tekeekö hinnoittelu oikeasti asioista arvokkaampia? Ja entä jos emme luota markkinoiden arvonmäärittelyyn.

Pieni esimerkki omasta elämästä. Päivystän valtakunnallisessa kriisi-puhelimessa vapaaehtoisena. Teen periaatteessa samaa työtä kuin ammattilainen kriisityöntekijä, mutta ilman rahallista korvausta.  Hyvin ilmeisesti tälle työlle on paljon kysyntää.  Muuttuisiko työni arvo, jos minulle alettaisiin maksaa tästä palkkaa?

Olen yrittänyt miettiä sitä, mikä minulle itselleni tekee tekemisestä arvokasta (mielekästä). Tiivistetyin vastaus, johon toistaiseksi olen päätynyt, on tämä: Minulle arvokasta tekemistä on kaikki sellainen, mikä jollain tavalla lisää hyvinvointia tai vähentää kärsimystä.

Aikapankin yhteydessä puhutaan ydintalouden (englanniksi core economy) käsitteestä. (Suomen kieleen termi ei ilmeisesti ole vielä vakiintunut – ainakin Google vastaa ydintalous-hakuun ”Tarkoititko: ydinlaitos”…)

Ydintaloudella tarkoitetaan yhteiskuntaa koossapitäviä inhimillisiä voimavaroja, kaikkea sitä työtä jota elämän ylläpitämiseksi joka hetki tehdään kodeissa, naapurustossa, ystävien ja kylänmiesten kesken. Lasten kasvattaminen, kodin arjen pyörittäminen, ihmissuhteitten luominen ja vaaliminen, sosiaaliset verkostot, lähipiirin vanhuksista ja sairaista huolehtiminen – kaikki nämä ovat ydintaloutta. Niin kovin arvokasta, ja niin vähän rahataloudessa arvostettua.

Markkinataloudessahan hinnanmuodostukseen vaikuttaa merkittävästi se, kuinka vähän tai paljon jotain hyödykettä on saatavilla.  Mitä harvinaisempi, sitä kalliimpi. Ydintaloudessa ”pelimerkkejä” ovat aika, kokemus, viisaus, tiedot ja taidot – ja niitä yhdistävät rakkaus, empatia, huomaavaisuus, välittäminen, hoiva, vastavuoroisuus, opettaminen ja oppiminen. Tietyssä mielessä nämä ydintalouden resurssit ovat ehtymätön luonnonvara, ja siksi markkinahinnaltaan halpaa. Ydintalous otetaan usein itsestään selvänä, sen piirissä tehtävää työtä sekä väheksytään että käytetään hyväksi.

Arvostammeko me todella näin vähän sitä, mikä määrittää meitä ihmisinä, ja mikä pohjimmiltaan on kaikkein arvokkainta?

Aikapankki on yksi tapa uudelleenrakentaa ja tehdä ydintaloutta näkyväksi. Se muistuttaa siitä, että hyvinä ja hyödyllisinä pitämiään asioita voi tehdä monin tavoin, monissa eri yhteyksissä ja erilaisten talouksien piirissä.  On aika nostaa ”ydintyö” arvoonsa ja alkaa toden teolla hyödyntää ja tuoda ydintalouden ehtymätöntä rikkautta näkyväksi.

Kanssaihmisistä huolehtiminen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja demokratian vaaliminen, ympäristön ja kulttuurin arvostaminen – siinä asioita, joista ainakin minä haluan tovieni aidon arvon muodostuvan.

Aika rauhoittua

Välillä on tärkeä viettää mahdollisimman ohjelmoimatonta aikaa. Siksi Aikaa pankista –blogikin vetäytyy kesätauolle heinäkuun ajaksi. Toivotan kaikille hienoa heinäkuuta – käytetään aikamme arvokkaasti!

As if you could kill time without injuring eternity. ~Henry David Thoreau, ”Economy,” Walden, 1854

Lisää ajasta sanottua:  Quotegarden

Aikapankkishoppailua

Nyt kun tovitarhassani alkaa olla likimain kaikkea, mitä sinne kasvuvaran huomioiden voi mahtua, on aikaa miettiä mitä muuta aikapankista voisikaan saada.  En ole koskaan kuulunut niihin, joille kaupoissa kiertely ja heräteostokset tuottaisivat erityistä iloa tai lohdutusta, mutta aikapankki tuo uuden näkökulman myös shoppailun mahdollisuuksiin. Kun on aikaa ja asenne kohdallaan, niin miksei aikapankista hankkisi joskus jotain ihan vain siitä ilosta, että se on mahdollista…

Jos vaikka opettelisi jonkin aivan uuden taidon, esimerkiksi soittamaan jotain instrumenttia? Stadin Aikapankin kautta pääsisi harjoittelemaan ainakin kitaran, rumpujen, harmonikan, klarinetin, saksofonin ja tinapillin soiton alkeita.

Ja kieliähän ei koskaan osaa liikaa. Aikapankin kielikoulussa voisi vetreyttää vanhaa tai hankkia aivan uuden kielitaidon. Tarjolla on muun muassa italian, venäjän, saksan, ranskan, ruotsin, espanjan, tšekin, arabian ja somalin yksityisopetusta – ja aika usein vieläpä syntyperäisen puhujan ohjauksessa. Lisäksi oppituntien ajankohdat ja ”kurssipaikat” ovat joustavasti sovittavissa ja yhdisteltävissä muihin aktiviteetteihin.  Esimerkiksi Tomas tarjoaa äidinkielensä tšekin opetuksen ohella myös mahdollisuutta päästä harjoittelemaan kallio- tai seinäkiipeilyä lainavarusteilla.  Kiehtova ajatus, mutta ehkä seinäkiipeily tšekiksi olisi kuitenkin turhan vaativa yhdistelmä.

Alkukesän vehreys houkuttaa luontoon liikkumaan. Aikapankista saisin seurakseni luonnonkasvien tunnistuksen taitavan oppaan, asiantuntijaopastusta linturetkelle tai kalastamaan (kalojen tunnistuksen ja käsittelyn opastus samaan hintaan), vaellusseuraa Nuuksion luonnonpuistoon (puuttuvat retkeilyvälineetkin voisi lainata aikapankista), tai myöhemmin kesällä marjastus- ja sienestysseuraa. Myös purjehduksen opetusta olisi tarjolla, vene tosin täytyisi tässä tapauksessa löytää aikapankin ulkopuolelta.

Voisi myös yhdistää huvin ja hyödyn.  Osallistumalla hiljattain Stadin Aikapankkiin liittyneen Herttoniemen ruokaosuuskunnan peltotalkoisiin, saisi itselleen paitsi viljelyopastusta, myös option lunastaa pellon antimia toveja vastaan, jos satoa kertyy yli ruokapiiriläisten tarpeen.

Mutta ehkä haluaisinkin ennemmin jonkinlaista hemmottelua?  Verkkotorin Keho ja mieli –osastolla on toden totta valinnanvaraa: löytyy käsi-, kasvo- ja kokovartalohierontaa, intialaista päähierontaa, akupunktiota, shiatsua, vyöhyketerapiaa, akupainantaa, jalkahemmottelua aloe vera –tuotteilla, rakenteellista hoitoa, bemer-hoitoa, breema-hoitoa (mitä ikinä lienevätkään; tovillahan se selviäisi).  Tarjolla on myös logoterapiaa, NLP:n perusteita, luonnollisen läsnäolon harjoittelua, meditaation alkeita, buddhalaisen mietiskelyn opetusta, astrologisia tulkintoja syntymäkartoista sekä tarot-ennustuksia, reiki-hoitoa, healingia, intuitiivista energiahoitoa, kehotietoisuuden lisäämistä, enkeliterapiaa…

Jos kuitenkin jotain vähän fyysisempää?  Sitäkin löytyy: esimerkiksi joogaa tai taiji- ja qigong-opetusta. Aikapankista saisi myös lenkkiseuraa, yksilöllisesti laaditun kotijumppaohjelman tai vaikka personal trainerin.  Kuntonyrkkeilyn ja savaten opastustakin on tarjolla, kuin myös intuitiivista itsepuolustusta.

Itsepuolustuksesta tulikin mieleeni, että tilinihän on entistäkin reilummin miinuksella – kuinka edes kehtaan haaveilla uusista hankinnoista?!

Vaan aikapankissapa kehtaan,  ja   suorastaan tuhlailevasti ihastelen kaikkea tätä erilaisten taitojen ja niitä jakamaan valmiiden ihmisten kirjoa!  Ehkäpä kehitänkin vastaanottamisen ja pyytämisen kykyäni seuraavaksi jollain mahdollisimman ”ylimääräisellä” tarpeella – lähden vaikka opiskelemaan kepinpyörityksen alkeita tai veitsenheittoa…

Reilusti miinuksella

Kävin juuri tarkistamassa aikapankin tiliotteeni. Auts, olen 18,80 tovia miinuksella. Lähes automaattisesti mieleen lehahtaa levottomuus.  Jos jokin näyttää miinusta, sen on oltava huono asia. Eikö ensin pidä ansaita, jotta voisi tuhlata?

Onko tässä nyt oikeasti aihetta huolestumiseen? Vaikka pienen rahatalouteni hoidossa olenkin aika säntillinen ja välttelen velkaa viimeiseen saakka, ei aikapankissa velkaantuminen ole mitenkään vaarallinen asia. Positiivinen paradoksi: tilini on miinuksella – ja tunnen oloni varsin rikkaaksi.

Aikapankissahan hyväksytään se, että ihmisten elämäntilanteet, tarpeet ja mahdollisuudet vaihtelevat.  On siis täysin sallittua ”maksaa kun jaksaa”. Esimerkiksi Stadin Aikapankissa on sovittu, että tili voi olla 50 tovia miinuksella (toisaalta myös plussapuolella on 50 tovin katto: ei ole tarkoitus, että kukaan vain muita auttelisi ottamatta itse koskaan mitään vastaan).

Yhteisön elinvoimaisuuden kannalta saaminen ja antaminen ovat ihan yhtä arvokkaita. Minä olen miinustiliä kasvattaessani samalla aktivoinut aika monia ihmisiä aikapankin vaihtoyhteisössä. Virtuaaliset tovit vaihtavat paikkaansa tilien välillä, mutta uskoisin useimpien aikapankkilaisten jakavan kanssani tunteen siitä, että vaihdoissa kaikki rikastuvat.  Avautuminen uudenlaisille kohtaamisille, keskinäiselle välittämiselle ja yhteisöllisyydelle on arvokasta ilman hintalappuakin. Jo toinen aikapankkiparadoksi: juuri tarvitsevana tulen tarpeelliseksi tälle yhteisölle.

Mutta takaisin tiliotteelleni. Ehdottomasti suurin menoreikä tässä kuussa on ollut tovien voimalla perustamani parvekepuutarha. Mutta onpa tämän tovitarhan luomiseen osallistunutkin aikamoinen porukka. Laskujeni mukaan jo ainakin yhdeksän ihmistä on tarjonnut osaamistaan ja/tai kasveja aikapankkiparvekkeelle, joka minulle on yhtä aikaa sekä henkilökohtainen että yhteisöllinen keidas.

Myös tämän viikon vaihtoni lipsahtivat parvekkeen puolelle, vaikka ne eivät alun perin varsinaisesti tovitarhaan liittyneetkään.  Viherpeukalo Mia-Marin olin pyytänyt luokseni nimenomaan huoltamaan parvekeproggiksen takia vähemmälle huomiolle jääneitä huonekasvejani, siis auttamaan mullanvaihdossa ja kasvien leikkaamisessa – mutta samalla sain häneltä myös arvokasta parvekepuutarhakonsultaatiota. Päivin kuljetusapu puolestaan mahdollisti osallistumiseni Herttoniemen pihakirppikselle viime sunnuntaina. Kirpputorikeikan jälkeen Päivillä oli vielä ”tovin verran aikaa”, joten saimme hoidettua parvekepuuhien edistymisen kannalta olennaisen multasäkkien kuljetuksen puutarhakaupasta. Ja parvekkeella oli sitten mukava nauttia uurastuksenjälkeiset kahvit yhdessä ja pohdiskella maailman menoa.

Kyllä minäkin aion vielä maksaa takaisin.  Mutta nyt haluan ottaa aikaa niiden ajatusten pohtimiseen, joita miinuksella olon kokemus minussa herättää. Mitä ovat aikapankkikontekstissa hinta, velka, plussa tai miinus?  Mikä on työtä, mikä palkkaa, mikä tekee tekemisen arvokkaaksi?  Pitäisikö kokemuksen lisääntymisestä maksaa korkoa – vai onko se sitä jo itsessään?  Tätäkö pitäisi verottaa?

Toistaiseksi aion vinguttaa kuvitteellista aikapankkikorttiani juuri sen verran kuin hyvältä ja tarpeelliselta tuntuu.

Ikkunat auki julkisuuteen

Aikapankki on kiinnostanut tiedotusvälineitä kohtuullisen paljon koko alkutaipaleensa ajan. Stadin Aikapankin ydinryhmässä joudumme harva se viikko vastailemaan erilaisiin mediatiedusteluihin ja etsimään uusia aikapankkikasvoja haastateltaviksi. Itse olen tähän mennessä vältellyt aikapankkijulkisuutta epämääräiseen haastatteluallergiaan vedoten. Ehkä tunnen liikaa toimittajia (tai itseäni), mutta jotenkin vain on tuntunut paremmalta jättää haastattelut muiden hoidettavaksi.

Tänään päädyin kuitenkin joustamaan julkisuusperiaatteestani. Olimme jo aikaisemmin sopineet Leilan kanssa, että hän tulisi minulle muutamaksi toviksi ikkunanpesutalkoisiin. (Minun silmissäni Leila on ihme: ikkunanpesusta aidosti pitävä ihminen, joka on tänä keväänä pessyt jo viiden huushollin ikkunat aikapankin kautta.)  Kun samoihin aikoihin yhdessä aviisissa kaivattiin jälleen kerran haastateltavia aikapankista, päätin, että kai sitä olisi minunkin oltava valmis vaikka sitten omat ikkunani hyvälle asialle uhraamaan…

Siispä sovimme, että toimittaja ja kuvaaja voivat tulla luokseni tekemään juttua ”elävästä aikapankin vaihtotilanteesta”, siis jututtamaan Leilaa ja minua ikkunanpesun äärellä. Ilmeisesti parin viikon päästä ilmestyvästä Kirkko ja kaupunki –lehdestä voi lukea tästä lisää.

Kuvaustapahtuma oli kyllä aika koominen ja, paljastettakoon tässä, hyvin lavastettu. Leila-parka joutui esittämään ikkunanpesua juuri niillä tavoilla, jotka hän hetkeä aiemmin oli tuominnut toimimattomiksi (sillä pitäähän kuvassa näkyä pesemisen meininkiä, siis paljon vaahtoa ja lastan suihkintaa, moneen kertaan toistettuna). Minun piti puolestani kiikuttaa tovitarhan taimet ikkunan taakse parvekepöydälle ja huseerata ja poseerata sormet mullassa, jotta saatiin kuvia joissa Leila pesee ikkunoita etualalla ja minä ikään kuin satunnaisena heijastuksena taustalla laittelen aikapankkipuutarhaa entistä ehommaksi. Jään odottelemaan mitä dynaamisimpia kuvatekstejä…

Pääsimme oikeastaan kunnolla itse asiaan, siis ikkunoita pesemään, vasta median poistuttua paikalta – ja jos työ olikin salamavalojen välkkeessä edennyt hitaanlaisesti, niin nyt tuli puhdasta nopeasti ja hauskasti. Ikkunanpesun ja teehetkien lomassa meillä riitti Leilan kanssa monenlaista puhuttavaa: ajankäytöstä, lapsista, arvoista ja downshiftauksesta, muun muassa. Mieltäni jäi erityisesti kutkuttamaan Leilan omaksuma periaate vastata kaikelle ”Kyllä”.

Hyvänen aika, eikös meitä ole viime ajat opetettu nimenomaan sanomaan ”Ei!”. Kokonainen jämäkkyys- ja rajanpiirtokouluttajien ammattikunta ansaitsee elantonsa erilaisilla kieltäytymisen taitokursseilla – ja sitten jollakulla on pokkaa tulla ja vastata kaikkeen avoimen myöntyvästi. Voisiko tälläkin olla jotain tekemistä aikasuhteen ja kiireettömyyden kanssa? Kiireeseen kuristavassa pakkotahtisessa (työ)elämässä Ei:n sanomisesta on tullut lähes välttämätön itsepuolustuskeino. Mutta mitä vastaan meillä on tarve puolustautua? Ja olisiko meillä varaa vastata useammin kyllä, jos tuntisimme vahvempaa omistajuutta omaa aikaamme kohtaan?

– Kuka muuten sinun aikasi omistaa?

Pyytämisen kauneudesta

Ajatella, jos voisi vain pyytää, ja saisi kaiken tarvitsemansa.  Ajatusleikin toteutuminen riippuu varmaan paitsi tarpeista, myös siitä, miten kykenevä on pyytämään.

Mitä hyvään elämään tarvitaan? Mitä siitä minulla jo on? – Pikainen inventaario omalta osaltani: Henkisesti ja sosiaalisesti koen olevani sangen rikas.  Tavaroita minulla on taatusti yli oman tarpeen. Rahaakin juuri nyt on, ja se riittäköön (rahasta ”ja muusta roinasta” aion puhua lisää myöhemmin).  Ja aikaahan minulla on, ihan yhtä paljon kuin teillä kaikilla muillakin: toistaiseksi loputtomiin. –  Puutteita ja tarpeita? Niitäkin, vaihtelevasti.

Haluan käynnistää tämän blogin ja aikapankin avustuksella kokeilun siitä, kuinka paljon tarpeistaan on mahdollista tyydyttää ihan vain pyytämällä. En ole ennen ollut kovinkaan hyvä pyytämään. Itse asiassa olen ollut surkean huono pyytäjä. Syvällä istuu minussakin ajatus, että itse pitäisi pärjätä. Nyt mietin, miksi ihmeessä?

[Sivupolku: Aloin tätä kirjoittaessani pohtia pyyteettömyyden olemusta (”Voiko pyyteetön pyytää?”) ja googlaillessa törmäsin J P Roosin lyhyeen puheenvuoroon otsikolla Evoluutio, talouden käsitteet ja pyyteettömyys. Kiinnostuneet löytävät Tieteessä tapahtuu –lehdessä vuonna 2009 ilmestyneen jutun tämän linkin takaa.]

Aikapankissa on sellainen hieno periaate, että tili voi kaikin mokomin olla myös miinuksella.  Taustalla on ajatus siitä, että tarpeemme ja myös mahdollisuutemme ”maksaa takaisin” vaihtelevat eri elämäntilanteissa.  Aikapankkitoiminta perustuu luottamukseen, uskoon siitä että useimmilla meistä on paitsi saamisen, myös antamisen tarve (ja ainakin toistaiseksi sana aikavaras tunnetaan ihan muista kuin aikapankkiyhteyksistä).

Tämä laajentaa myös minun rikkausperspektiiviäni: voin huoletta käyttää aikaa – omaani ja muiden – tarpeitteni pohjalta.  Minulle rikkautta on myös voida jakaa omaa aikaansa. Itse ainakin koen rikastuvani jatkuvasti ihan vain mielekkääntuntuisia juttuja tekemällä. Ehkä elämän arvokkuus riippuukin juuri siitä, miten aikansa käyttää.  Aikapankissa voi olla niin rikas, kuin itse päättää olla.  Minulla on kaikki aika maailmassa – kun opin määrittelemään tarpeeni ja sen, mikä on pyydettävissä muilta.

Nyt pyydän: Miettikää hetki omia tarpeitanne ja sitä, mitkä niistä voisivat olla ratkaistavissa pyytämällä.

Uusia olettamuksia elämästä

_______________________________________________________

Mitä jos meillä olisi kaikki aika maailmassa?  Mitä jos voisi vain pyytää, ja saisi tarvitsemansa?

– Niin, mitä jos?!  Tämän minä haluan selvittää…

_______________________________________________________