Tovitoverit talvea kohti

Puolisen vuotta tovitarha on ollut päivittäinen osa elämääni. Siellä olen aloittanut aamuni, siellä huoltanut ja vaalinut toveilla ja muuten hankkimiani kasveja. Iloinnut kasvun ihmeistä, korjannut satoa – ja kohdannut myös puutarhanhoidon kipeämmät puolet, turhauttavat taistelut tuhoeläimiä vastaan.

Kesällä pidin parveketta toimistohuoneena. Oli mukavan viileää kun auringon porotus tavoitti talon länsikulman vasta joskus kolmen jälkeen iltapäivällä. Auringon polte on enää muisto vain, viileys sitä vastoin yhä purevammin läsnä.  Kirjoitan edelleen vartin verran aamusivuja parvekkeella, mutta pimeyden keskellä ja paksuun villatakkiin kääriytyneenä. Kohta lienee aika luopua tästäkin rakkaaksi tulleesta rituaalista.

Luopuminen on haikeaa. Haluttaisi taistella vastaan, mutta minkäs teet. Puutarha on elämän kuva myös siinä, miten se muistuttaa luonnon kiertokulusta. Jonkin on kuoltava, jotta jotain uutta voisi syntyä.  Säätilat ja syklit vaihtelevat, ja pimeys ja hyytävät hetket on otettava vastaan siinä missä valo ja lämpökin.

Tovitarhassa talveen valmistautuminen on asteittaista siirtymistä. Muutaman päivän välein raivaan, siirrän, järjestelen jotain sisälle, jotain kokonaan pois. Pari kevään taimivauvaa on saanut jatkaa elonkaartaan sisätiloissa. Chili puskee hulluna hedelmää olohuoneen ikkunalaudalla. Lähes kaksimetriseksi roihahtanut ananaskirsikka löysi uuden kodin rappukäytävän ikkunaseinustalta, ja muita monivuotisia kylmänarkoja kasveja on ripoteltu pitkin omaa ja naapurinkin kotia.

Viimeisiä sadonkorjuun hetkiä tässä vietetään. Basilika, persilja ja mangoldi saivat mennä silppurin kautta pakastimeen vapauttaakseen tilaa kanervaistutuksille. Kohta raivaan viimeisetkin tomaatit isosta viljelylaatikosta. Aion kuitenkin kylvää sinne kappaleen kevättä jo nyt, kokeilla saisinko varhaiskevään kukkasipuleilla luotua elon jatkumoa kylmyyden keskelle. Talventähteä, helmililjaa, krookusta. Parhaassa tapauksessa ne nousevat mullasta jo huhtikuussa, kukkivat aikansa ja antavat sitten tilaa kesäkauden istutuksille. Ja vaikka sieltä ei loppujen lopuksi mitään nousisikaan, on minulla tämän pimeänkin puolivuotiskauden ajan tovitarhassa jotain mitä odottaa. Pertti Niemisen runoa mukaillen: Voin nähdä syksyssä kevään.

Parvekkeeni on minulle niin monessa myös aikapankin kuva. Keksin juuri hauskan uudissanan muistellessani kaikkia niitä ihania aikapankkilaisia, jotka ovat parvekepuutarhani tehneet mahdolliseksi: tovitoveruus. Ilman tovitoveruutta parvekkeeni olisi edelleen karu ja vähälle käytölle jäänyt betonikuutio. Toki parvekepuutarhan olisi saanut pystyyn rahallakin, mutta tarhan tunnelma olisi silloin ratkaisevasti toinen. Tovitarhassa kukoistavat paitsi kasvit, myös lukuisat muistot tovitovereiden kanssa tehdyistä vaihdoista ja yhdessä jaetuista hetkistä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s