Ikkunat auki julkisuuteen

Aikapankki on kiinnostanut tiedotusvälineitä kohtuullisen paljon koko alkutaipaleensa ajan. Stadin Aikapankin ydinryhmässä joudumme harva se viikko vastailemaan erilaisiin mediatiedusteluihin ja etsimään uusia aikapankkikasvoja haastateltaviksi. Itse olen tähän mennessä vältellyt aikapankkijulkisuutta epämääräiseen haastatteluallergiaan vedoten. Ehkä tunnen liikaa toimittajia (tai itseäni), mutta jotenkin vain on tuntunut paremmalta jättää haastattelut muiden hoidettavaksi.

Tänään päädyin kuitenkin joustamaan julkisuusperiaatteestani. Olimme jo aikaisemmin sopineet Leilan kanssa, että hän tulisi minulle muutamaksi toviksi ikkunanpesutalkoisiin. (Minun silmissäni Leila on ihme: ikkunanpesusta aidosti pitävä ihminen, joka on tänä keväänä pessyt jo viiden huushollin ikkunat aikapankin kautta.)  Kun samoihin aikoihin yhdessä aviisissa kaivattiin jälleen kerran haastateltavia aikapankista, päätin, että kai sitä olisi minunkin oltava valmis vaikka sitten omat ikkunani hyvälle asialle uhraamaan…

Siispä sovimme, että toimittaja ja kuvaaja voivat tulla luokseni tekemään juttua ”elävästä aikapankin vaihtotilanteesta”, siis jututtamaan Leilaa ja minua ikkunanpesun äärellä. Ilmeisesti parin viikon päästä ilmestyvästä Kirkko ja kaupunki –lehdestä voi lukea tästä lisää.

Kuvaustapahtuma oli kyllä aika koominen ja, paljastettakoon tässä, hyvin lavastettu. Leila-parka joutui esittämään ikkunanpesua juuri niillä tavoilla, jotka hän hetkeä aiemmin oli tuominnut toimimattomiksi (sillä pitäähän kuvassa näkyä pesemisen meininkiä, siis paljon vaahtoa ja lastan suihkintaa, moneen kertaan toistettuna). Minun piti puolestani kiikuttaa tovitarhan taimet ikkunan taakse parvekepöydälle ja huseerata ja poseerata sormet mullassa, jotta saatiin kuvia joissa Leila pesee ikkunoita etualalla ja minä ikään kuin satunnaisena heijastuksena taustalla laittelen aikapankkipuutarhaa entistä ehommaksi. Jään odottelemaan mitä dynaamisimpia kuvatekstejä…

Pääsimme oikeastaan kunnolla itse asiaan, siis ikkunoita pesemään, vasta median poistuttua paikalta – ja jos työ olikin salamavalojen välkkeessä edennyt hitaanlaisesti, niin nyt tuli puhdasta nopeasti ja hauskasti. Ikkunanpesun ja teehetkien lomassa meillä riitti Leilan kanssa monenlaista puhuttavaa: ajankäytöstä, lapsista, arvoista ja downshiftauksesta, muun muassa. Mieltäni jäi erityisesti kutkuttamaan Leilan omaksuma periaate vastata kaikelle ”Kyllä”.

Hyvänen aika, eikös meitä ole viime ajat opetettu nimenomaan sanomaan ”Ei!”. Kokonainen jämäkkyys- ja rajanpiirtokouluttajien ammattikunta ansaitsee elantonsa erilaisilla kieltäytymisen taitokursseilla – ja sitten jollakulla on pokkaa tulla ja vastata kaikkeen avoimen myöntyvästi. Voisiko tälläkin olla jotain tekemistä aikasuhteen ja kiireettömyyden kanssa? Kiireeseen kuristavassa pakkotahtisessa (työ)elämässä Ei:n sanomisesta on tullut lähes välttämätön itsepuolustuskeino. Mutta mitä vastaan meillä on tarve puolustautua? Ja olisiko meillä varaa vastata useammin kyllä, jos tuntisimme vahvempaa omistajuutta omaa aikaamme kohtaan?

– Kuka muuten sinun aikasi omistaa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s